Emma, harjoittelija unelmatyössään

Emma Spencer, syntynyt toukokuussa 1998.
Nuori kanadalainen, joka opiskelee ja asuu GF:llä. Kisailee ja treenailee työn sivussa vuokraponillaan Tigerilla. Tiger on myös muuttamassa GF:lle.

Tällä sivulla Emma kertoo päivistään - kannattaa lukea ;)

 

Emma ja hoitohevosensa Cicini!

OSA 1
 

   ”Mitä luulet, että tulet tekemään aikuisena?” Emma kysyi Amyltä, kun he tarpoivat Kings Roadin porttien läpi kohti tallia. Aurinko hymyili ja vilkutteli heille korkealta taivaalta ja se tiesi piitsipäivää Emman makuun—hevosia ja sukellusuintia. Kaksi hänen lempiasiaansa koko maailmassa. 

   ”Onko tämä yksi niistä, ’mikä sinusta tulee isona’ -kysymyksistä?” kysyi Amy. Hän suojasi kädellä silmiään katsoessaan Emmaan. 

   ”Vaikka niin. Minä ainakin tiedän, mikä minusta tulee.”

   ”No mikä?” 

   ”Älä kerro kenellekään… Lottelle varsinkaan, kun hän on niin omahyväinen ja kuvittelee olevansa maailman paras ratsastaja”, Emma sanoi virnistäen, ”mutta minusta tulee olympiatason kenttäratsastaja! Tulee!” hän lisäsi uhkuen naiivia itsevarmuutta, kun Amy päästi pienen naurunpurskahduksen hänen innolleen. Amy katseli häntä hymyillen. ”Eikä sitä kannata Lottelle kertoa vain senkään takia… vaan kun Dewnin onnettomuus…”, Emma teki merkitsevän ilmeen. 

   ”Ymmärrän”, Amy nyökkäsi. He puskeutuivat talliin, jonka varjoisa viileys helli ihoa. Heidän ystävänsä Charlotte roikkui erään karsinan ovella veljensä seurana.

   ”Moi! Lähdetäänkö heti?” Emma sanoi reippaasti ja koetti salaa nähdä vilausta Lotten komeasta veljestä. 

   Kolmisin tytöt ratsastivat rantaan, Emman ratsun, Mandyn, pieni varsa heidän kintereillään spurttaillen. Vesi roiskui, kun he ravasivat hiekkaviivaa pitkin ja pian Emma liukastui pudoten läiskikkään hevosensa selästä mereen. Tullessaan pintaan hän haukkoi henkeään ja nauroi, yllyttäen ystävänsäkin sukeltamaan. Heillä oli suunnattoman hauskaa. 

   Se oli yksi onnistuneimmista piitsipäivistä koskaan.

                                                  *

 
Hellettä, kuumia aaltoja, kareilevaa ilmaa ja silmiä kirvelevää kirkkautta. Juuri tällainen aivan samanlainen päivä oli Emmalla ollut silloin viisi vuotta sitten. Tai ei aivan samanlainen. Se, mikä viisi vuotta sitten oli ollut vain haave omasta hevosesta ja pientä kateutta ystävän upeasta tallielämästä, oli nyt puoliksi totta hänenkin kohdallaan. Se, mikä oli tehnyt hänestä vain tämän kaverinsa kotitallilla kärkkyneen heppahullun, oli nyt tuonut hänet ikuisen kesän maahan oikeisiin tallitöihin. Ja siinä missä lämpimät päivät olivat ennen olleet olemassa vain kesäisin, olivat Green Featherin farmilla arkea ilmeisesti jopa maaliskuussa. 
 
   Maaliskuussa!
 
   No, hyvä on, päivä oli kai poikkeuksellisen lämmin. Ei tällaista täällä kyllä aina ollut. 
Päivä toi jostain syystä hänen mieleensä paljon muistoja ja hän pysähtyi hetkiseksi pohtimaan mitä mahtoi kuulua Charlottelle, Amylle... hänen vanhalle hoitohevoselleen Isaacille...

   Aika Kaliforniassa oli mennyt ihan hulinalla. Tuntui uskomattomalta, että hän seisoi nyt siinä missä seisoi, keskellä Green Feather Farmin tallipihaa, Moton sisaren otettua hänet luomuhevostilalle töihin. Elämä ei ollut koskaan varsinaisesti pitänyt hänestä. Kohtalo tai tuuri ei ollut aina ollut hänen ylimpiä ystäviään, mutta silti Emma oli seilaillut päiviään läpi tähän pisteeseen - eikä olisi voinut olla onnellisempi. Kai hän oli aina jotenkin tiennyt, että saavuttaisi kyllä elämässään kaiken mitä haluaisi. Vaikka sitten silkkaa Härän jääräpäisyyttään... 

   Hän jatkoi matkaa kärryjä työntäen ja siristeli silmiään nähdäkseen eteensä. Green Featherissa hevoset asuivat ympärivuorokautisesti suurikokoisissa laumoissa ja viettivät oikeita hevosenpäiviä. Niillä ei pidetty kenkiä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, saati suurimmalla osalla varusteitakaan. Jos satulan joku niistä joskus näki, se oli enemmänkin jonkinlainen muodoton ohut lätyskä, joita Emma sanoi "pannunalustoiksi". Kuolainten tai kannusten kilahtelua ei myöskään täällä koskaan kantautunut korviin, mitä Emma ehkä ihan pikkiriikkisen kaipasi. Nahkavarusteiden nirinä ja metallien kalahtelu kuitenkin tuntui niin kotoisalta. 

 

   Ja tänne Emma siis toisi pian oman vuokraponinsa, Didgeridoon. 

 

 

 

   Hänellä oli ollut onnea, kun isovanhemmat olivat lahjoittaneet hänelle tuntuvan nivaskan rahaa palkinnoksi hyvin suoritetuista opinnoista San Joséssa. Vaikka todennäköisesti he eivät olisi olleet aivan niin avokätisiä, jos olisivat kuulleet kaikista niistä tempauksista, joihin Emma oli amerikkalaisten ystäviensä (se on totta, jenkit ovat hulluja!) ja poikakaverinsa Crisbyn kanssa joutunut. Hän mietti miten happamelta Drewn naama mahtoi näyttää, kun tämä nyt saisi kiristellä hampaitaan kotona Waterphew’n Goosejaw’ssa, hieltä ja pizzalaatikoilta haisevassa pikkukämpässä isän kanssa. He saisivat edelleen käännellä takkien taskuja nurin ja kaivella jokaisen pennin esiin, kun taas Emmalle avautuivat unelmien portit hänen edessään: melkein oma kisaponi, mieluisa työpaikka ja tulevat kenttäkilpailut… kunhan hän vain ehtisi vielä sinnekin asti…
   Hän tyhjensi lannat ja käytyään pesemässä kädet, vaelsi laitumen laidalle katselemaan kaukaisia hevosia. Hän ei vielä osannut niitä kaikkia, ei varsinkaan villilaumojen hevosten nimiä, sillä niitä pääsi näkemään harvemmin. Kolme lähintä hevosta nostivat päänsä maasta ja kiinnittivät häneen ystävällisen huomionsa ennen kuin kaksi niistä jatkoi taas toistensa kirputtamista. Emma hymyili itsekseen ja myönsi silloin ensimmäisen kerran itselleen, ettei hän kaivannut lainkaan takaisin kotiin. 
 
   Hänen kotinsa oli nyt täällä.